Miksi se on niin vaikeaa olla laiha?!

Olen pitänyt vähän luovaa taukoa. Sen aikana olen ollut raskaana, kerännyt massiiviset turvotukset (!! :D ), synnyttänyt ja todennut että kaikki kilot eivät olleetkaan turvotusta. Damn.

Samalla uskoni laihtumiseen ja lihomiseen liittyviin mielipiteisiini joutui koetukselle. Eikö se menekään niin, että terveysvaikutteisella ruoalla ja vähällä stressaamisella voi aina päätyä ihannepainoonsa ja pysyä siinä? Eikö sen pitänyt mennä niin, että ihminen pysyy normaalipainossa, jos syö terveellistä ruokaa aina kun on nälkä, mutta vain silloin kun on nälkä?

Itseasiassa uskon edelleen, että näin se menee, mutta entä kun on kokoajan nälkä? Entä kun mikään määrä salaattia, marjoja, smoothieita tai suolavettä normaalin ruoan lisänä ei poista nälkää? Entä kun kaapissa oleva suklaapatukka huutaa sun nimeä niin pitkään, että se lopulta päätyy sun suuhun? Entä kun on niin väsynyt, ettei jaksaisi nousta sohvalta edes jääkaapille? Entä kun väsymys ja tylsyys pakottaa hakemaan energiaa ruoasta, vaikka tietää ettei väsymys johdu energian, vaan aktiivisuuden puutteesta. Entä kun kävelylenkki tuntuu mahdottoman raskaalta ajatukselta? Ja suklaapatukan jälkeen se tuntuu vieläpä hukkaan heitetyltä ajalta, vaikkei se tietysti sitä olekaan. Entä kun kipujen vuoksi ei kykene yhtä raskaisiin urheilusuorituksiin kuin ennen? Mitä sitten tehdään?

Syitä ja tekosyitä, mutta ei ratkaisua.

Pääsin raskauden aikana toteamaan myös sen, etteivät kaikki tekosyyt ehkä olekaan ihan tuulesta temmattuja. Noh, totta puhuakseni en ole koskaan epäillytkään, etteikö esimerkiksi kilpirauhasen vajaatoiminta tai muut hormonitoiminnan muutokset vaikuttaisi laihtumiseen. Olen vain väittänyt, että kaikista vioista ja vaivoista huolimatta jokainen voi laihtua, kunhan suhteuttaa oman syömisensä siihen, kuinka paljon keho kuluttaa. Jokaisen täytyy vain löytää se oma tie, jolla pystyy hallitsemaan syömistään ja nauttimaan edes jonkinmoisesta liikkumisesta. Siksi tekosyyt eivät siis johda mihinkään, eikä niitä kannata turhaan viljellä. Niiden hokemisesta tulee vain itselle toivoton olo ja paha mieli. Mitään (muuta) hyötyä niistä ei ole.

Nyt kuitenkin raskauden aikana kävi niin, että jokainen ylimääräinen suupala ajautui suoraan lantiolleni. Ihan totta! Se on käsittämätöntä kuinka aineenvaihdunta voi mennä niin solmuun, että painoa kertyy kilo viikossa lisää, vaikkei söisi mielestään mitään väärin. Ja luulisi, että minä jos joku tietäisin, jos syön väärin.Nyt en voi millään syyttää edes sitä itsepetosta, josta joku rohkea kommentoija minua aiemmin syytti. Ta no sanottakoon ainakin, että olen syönyt aiemmassa elämässäni huomattavasti huonomminkin, mutta en ole koskaan saanut kerättyä noin paljon painoa.


Mikä neuvoksi?

Onneksi en sentään ruvennut lääkitsemään olematonta kilpirauhasen vajaatoimintaa vaan hyväksyin, että syy lihomiseen löytyy jostakin monimutkaisemmasta, eikä kaikkia ongelmia voi lääkitä pois. Hormonitoiminnan muutokset ja väsymyksen sekä kipujen aiheuttama passiivisuus vähensivät energian tarvetta, mutta vaikuttivat samalla psyykkeeseeni niin, että halusin syödä enemmän. Lopputuloksena vähemmän kulutusta ja enemmän energiaa. Ehkä elimistöni valmistautui imetykseen ja lisäsi varastorasvoja sitä varten? En tiedä, mutta elimistön antamat viestit ovat joka tapauksessa niin vahvoja, ettei elimistöä voi määräänsä enempää itsekurilla kurittaa. Tai no, ainakaan en näe sellaisessa elämässä mitään hohtoa.

Uskon, että oravanpyörästä olisi päässyt eroon keräämällä kokoon edes sen verran tahdonvoimaa, että olisi sitkeästi laittanut alkuun "ryhdistäytymis-ohjelmani" joka on esitelty aiemmissa teksteissäni . Tällä kertaa sekin määrä tahdonvoimaa oli kuitenkin liikaa vaadittu kaiken sen väsymyksen, nälän ja kipujen keskellä - varsinkin kun tiesin, että kyseessä on ohimenevä tila, jonka jälkeen voisin ryhdistäytyä vaivattomasti niin paljon kuin haluan.

Tiesin silti, että olisin voinut vielä hiukan petrata syömisen kanssa. Olisin voinut aktivoida aineenvaihduntaani lähtemällä joka päivä uimaan siitä huolimatta, että jo 50 metrin kävelymatka parkkipaikalta uimahallille kesti liitoskipujen vuoksi 5 minuuttia! Olisin voinut kieltäytyä pilkulleen jokaisesta ylimääräisestä suupalasta. Päätin kuitenkin, että raskauden aikana elämäniloni on tärkeämpää kuin muutama lisäkilo. Itseasiassa elämän aikana elämänilo on tärkeämpää kuin muutama lisäkilo! Siksi kävin uimassa vain joka toinen päivä ja söin jokusen palan suklaatakin aina silloin tällöin. Ehkä siinä sitten kuitenkin lopulta kävi niin, että pala suklaata oli jonain päivinä rivillinen. Ja ehkä joka toinen päivä oli jossain vaiheessa sittenkin joka viides päivä. Ehkä siksi lisäkiloja tuli. Jos en olisi ollut raskaana, olisin ehkä päättänyt toisin ja kerännyt jostain sen tarvittavan tahdonvoiman, koska synnytyksen tuomaa oikotietä onneen ei olisi luvassa.

Onneksi tuli synnytys. Neljän päivän aikana paino laski 15 kiloa! Se on aika paljon, kun ottaa huomioon että lapseni painoi syntyessään vain hiukan yli 2 kiloa. Jäljelle jäi silti riittävän monta tiputettavaa kiloa. Silti kertaakaan pienessä mielessäni ei käynyt, että ryhtyisin kaalikeittodieetille tai ostaisin yhtäkään pussia Cambridgea tai Nutrilettia. Oli vain löydettävä taas se tie, joka aikaansaa kyvyn hallita syömistä ja ilon liikkua. Itseasiassa synnytyksen jälkeen hormonitoiminnan muutokset palauttivat minut takaisin omalle tielleni, mieliteot ja nälkä hävisivät, tylsyys väistyi vauva-arjen kiireiden tieltä ja kivut poistuivat häiritsemästä liikkumistani.

Aina se ei ole näin yksinkertaista. Silloin täytyy etsiä joku toinen tie. Uskokaa silti, että se on jokaisella siellä jossain!! Se vain odottaa löytämistään! Löydä se!

Oikein ihanaa talven odotusta kaikille!

- Jenni